Valamon saaristo sijaitsee Laatokan, Euroopan suurimman järven, pohjoisosassa noin 20 km mantereelta. Lähimpään kaupunkiin, Sortavalaan, on matkaa 42 km ja Pietariin 220 km. Saaristo käsittää lähes 50 saarta, joiden yhteispinta-ala on 36 neliökilometriä. Alueelta löytyy lähes 480 eri kasvilajia sekä yli 200 lintulajia. Saaristossa elää hirviä, mäyriä ja Laatokan norppia. Laatokasta kalastetaan mm. lohta, nieriää, harjusta ja muita arvokaloja. Maisemaa hallitsevat havupuut.

Luostari on Karjalan ortodoksisista luostareista vanhin. Se perustettiin Valamon saarelle entisen pakanallisen uhripaikan tilalle mutta perustamisajankohtaa ei varmuudella tiedetä. Luostarin varhainen historia onkin monilta osin vain perimätiedon varassa. Valamon perustajana pidetään kreikkalaissyntyistä munkki Sergeitä. Hänellä oli myös seuralaisenaan karjalaissyntyinen munkki Herman. Valamo syntyi pienenä erakkoluostarina, mutta nousi nopeasti Karjalan hengelliseksi keskukseksi. Muun muassa pyhittäjät Arseni Konevitsalainen, Savvati Solovetskilainen ja Aleksanteri Syväriläinen aloittivat kilvoittelunsa Valamossa ja heistä tuli myöhemmin muiden Venäjän luostareiden perustajia. Myös Herman Alaskalainen, Amerikan ensimmäinen ortodoksinen pyhimys, oli munkkina Valamossa.

Venäjän ja Ruotsin rajalla sijaitseva luostari oli usein hyökkäysten ja hävityksen kohteena. Valamon munkit eivät kuitenkaan tarttuneet aseisiin ja tuomitsivat näin itsensä karkotetuiksi tai marttyyrikuolemaan. Vuonna 1611 käydyssä sodassa luostari tuhoutui ja Valamon saaristo siirtyi yli 100 vuodeksi Ruotsin valtakunnan haltuun.

Suuren Pohjan sodan lopulla luostarin elämä elpyi ja saavutti kukoistuksensa 1800-luvun lopulla. Tältä ajalta on peräisin suurin osa näihin päiviin asti säilyneistä muistomerkeistä. Ikumeni Damaskinin johdolla ja munkkiveljestön uutteruudella perustettiin skiittoja (erakkoluostareita), rakennettiin kirkkoja ja rukoushuoneita, raivattiin teitä ja pystytettiin kumarrusristejä. Valamossa toimi lähes 30 tuotantolaitosta; kynttilätehdas, nahkatehdas, tiilitehdas, valmistettiin saviastioita ja poltettiin tervaa. Luostarilla oli hevostallit ja navetta. Harjoitettiin maataloutta ja kalastusta, joten munkkiveljeskunnalle tuotettiin kaikki välttämättömät peruselintarvikkeet. Luostarissa toimi suuri kirjasto, ikonimaalausateljee, taidekoulu ja valokuvaamo.

1811–1917 Valamo saarineen kuului Suomen suuriruhtinaskuntaan ja 1917 vallankumouksen jälkeen Valamosta tuli osa itsenäistä Suomea. Tämä pelasti Valamon siltä kohtalolta, joka kohtasi muita Venäjän luostareita Neuvostovallan alkuvuosina. Valamo jatkoi eloaan lähes ainoana entisen Pyhän Venäjän luostareista. Maailmansotien välisenä aikana luostarista kehittyi merkittävä pyhiinvaellus- ja turistikohde. 1930-luvulla saarella arvioitiin käyneen jopa 30 000 matkailijaa vuosittain. Talvisodan loppuvaiheen suurten ilmapommitusten seurauksena luostarin väki lähti evakkoon Suomeen helmikuussa 1940. He perustivat Heinävedelle Papinniemen kartanoon Uuden Valamon luostarin, joka toimii edelleenkin.

Neuvostoliitto sijoitti Valamon saaren tyhjiin rakennuksiin ensin pursimiesten ja jungmannien koulun ja myöhemmin invalidikodin. Vasta joulukuussa 1989, pyhän apostoli Andreaksen juhlan aattona munkkielämä palasi uudelleen Valamoon. Vuonna 1991 Vapahtajan Kirkastuksen Valamon luostarille myönnettiin stauropigialinen asema. Se tarkoittaa, että luostari on Moskovan ja koko Venäjän patriarkan suorassa alaisuudessa.

Nykyisin luostarin veljeskuntaan kuuluu yli 200 henkilöä. Luostarin päämiehenä toimii patriarkan asettama igumeni, Troitskin piispa Pankrati. Yhteisasumisen rinnalla elpyy myös erakkoasuminen. Kolmestatoista aiemmasta skiitasta on kunnostettu yksitoista ja rakenteilla on Pyhän Vasilin skiitta, johon tulevat Patriarkan asunto sekä ikonimaalaamo ja museo.
Luostarin laivastoon kuuluu seitsemän matkustaja- ja neljä rahtialusta. On perustettu maitotila, leipomo ja autovarikko. Luostarin peltomaita ja puistoja kohennetaan. Kirjolohen kasvattamo tuottaa yli 100 tonnia vuodessa.

Valamolainen laulutapa elpyy Veljeskuoron uutteran työn tuloksena. 2005 perustettiin kulttuuri - ja valistuskeskus Valamon Valo, joka avustaa saaren maallisia asukkaita ja ennen kaikkea eläkeläisiä, lasten ja aikuisten harrastusyhteisöjä, koulua ja sairaalaa.

Valamoon saapuvien pyhiinvaeltajien määrä kasvaa koko ajan. Juhlallisimmillaan luostari on Valamolaisten ihmeidentekijöiden, pyhittäjien Sergein ja Hermannin muistojuhlien (11.7 ja 24.9.) ja Kristuksen kirkastumisen juhlan (19.8) aikoina sekä Pyhimmän Patriarkan vierailun yhteydessä.

Novgorodilainen Arseni meni noin 20-vuotiaana Lisogorskin luostariin, jossa hän antoi munkkislupauksen vuonna 1379. Vietettyään luostarissa 14 vuotta hän lähtee igumenin siunaamana Athos-vuorelle Kreikkaan. Kolmen vuoden kuluttua hän ilmaisee toiveensa palata kotimaahansa perustaakseen sinne Kaikkein Pyhimmän Jumalansynnyttäjän luostarin. Palattuaan hän sai igumenilta lisogorskilaisen luostarin ohjesäännöt, siunauksen matkaan pohjoiseen sekä Kaikkein Pyhimmän Jumalansynnyttäjän ikonin, joka
myöhemmin tuli Venäjällä kuuluisaksi Konevitsan Jumalanäidin ikonina. Saavuttuaan Konevitsan saarelle vuonna 1393 hän rakensi korkeimmalle mäelle itselleen asumuksen, keljan. Näin hän asusteli yksikseen kolme vuotta. Vuonna 1396 hän asettui Laatokan rannalle, jonne alkoi tulla oppilaita, joista muodostui munkkiveljeskunta. Munkit rakentavat puisen kirkon Jumalansynnyttäjän Syntymälle vuonna 1398. 12. heinäkuuta 1447 kunnianarvoisa Arseni kuoli elettyään 68 vuotta ankarassa kilvoituksessa.

Vuonna 1547 ortodoksikirkko julisti kunnianarvoisan Arsenin pyhimykseksi. Arseni Konevitsalaisen muistopäivää vietetään Venäjällä 25. kesäkuuta.

Luostarin rauhan aikaa kestää 130 vuotta, vuodesta 1447 aina vuoteen 1577. Ruotsalaiset sotajoukot valloittivat ja ryöstivät luostarin vuosina 1577 ja 1610, jolloin munkkien oli paettava ja etsittävä suojaa novgorodilaisesta Derevjanitskin luostarista. Suuren Pohjasodan jälkeen vuonna 1716 Pietari I käskyllään määräsi Konevitsan kreivi Jakov Feodorovitsh Dolgorukille. 06.05.1718 luostarin arkkimandriitta Ioanniki – kreivi Dolgorukin luvalla – liitti Konevitsan Derevjanitskin luostariin. Samalla alkoi saarella mittava luostarin jälleenrakennus. Tästä alkaa uusi kukoistuksen aika. Vuoteen 1869 mennessä veljeskunta oli kasvanut 124 henkeen ja työläisten n. 100 henkeen.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomi sai itsenäisyyden ja samalla Konevitsan luostari jäi nuoren tasavallan alueelle. Vuoteen 1932 mennessä luostariin oli jäänyt 75 munkkia ja noviisia, joista 20 oli ottanut Suomen kansalaisuuden. Talvisodan loputtua 13.03.1940 Karjalan kannas ja samalla myös Konevitsa siirtyivät Neuvostoliitolle.
Sitä ennen Konevitsan luostarin veljet, 31 henkeä, oli evakuoitu Suomeen. Evakuoinnin jälkeen munkit vietiin Kannonkoskelle Terälän kansakoululle, jossa he viettivät yli kolme kuukautta. Kesällä 1940 igumen Mavriki löysi luostarille uuden paikan Pohjois-Savosta Keiteleen kunnasta, Hamulan kylästä. Saastamoinen Oy:ltä ostettiin Hiekan tila ja näin oli taas Konevitsan luostari saanut uuden kodin.

1950 –luvulla munkkeja oli jäljellä enää 9. Suurin osa luostarin omistamista maista annettiin vuokralle ja karja myytiin. Vuonna 1955 tehtiin päätös, että loput munkit muuttavat Uuden Valamon luostariin. 31.08.1956 Uuteen Valamoon saapui joukko vanhoja ja sairaita munkkeja. Keväällä 1957 Hiekan tila myytiin huutokaupalla. Luostarin muu omaisuus, joukossa mm. Konevitsan Jumalanäidin ikoni, siirrettiin Uuden Valamon luostariin.

Neuvostoaikoina Konevitsan saari toimi laivastotukikohtana. Neuvostoliiton hajottua 1991 valtio, Venäjän Federaatio, luovutti Konevitsan saaren rakennukset Venäjän Ortodoksisen kirkon Pietarin hiippakunnalle. Helmikuussa 1991 Pietarin ja Laatokan metropoliitta nimitti arkkimandriitta Nazarin luostarin käskynhaltijaksi ja rakentajaksi. Nazari saapui saarelle ensi kertaa 28.05.1991. Samana vuonna löydettiin kuin ihmeen kaupalla kirkon lattian alla säilyneet kunnianarvoisan Arsenin jäännökset. Vuonna 1993 Venäjän Ortodoksinen Kirkko juhli luostarin 600-vuotista juhlaa.

Konevitsan luostari elää jälleen ja panee toivonsa perustajansa kunnianarvoisan Arsenin rukouksiin.

Aleksanteri Syväriläisen luostarikompleksi sijaitsee Laatokan itäpuolella Svirskojen kylässä (Staraja Sloboda/Troitsankontu) vanhan Aunukseen johtavan maantien varrella. Sen perustamisvuotena pidetään vuotta 1506.

Luostarin syntyhistoria on seuraavanlainen: Valamolainen munkki Aleksanteri, luostarin perustaja, saapui Roshtshinskoje –järven rannalle vuonna 1484, jossa asui yksinäisyydessä seitsemän vuotta. Vuonna 1491 Aleksanterin luokse saapuneet munkit pystyttivät yhdessä Roshtshinskoje ja Svetloje –järvien väliselle kannakselle puisen Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Siitä sai alkunsa Pyhän Kolminaisuuden luostari. Valitettavasti yhtään sen aikaista puurakennusta ei ole säilynyt jäljellä. Kivirakentaminen alkoi luostarissa 1530-luvulla. Ensin rakennettiin Jumalanäidin Suojeluksen kirkko, trapesa ja kellotorni ennen palaneen puisen kirkon paikalle. Sitten pystytettiin kivestä myös Pyhän Kolminaisuuden kirkko. Samoihin aikoihin 600 m päähän Kolminaisuuden kirkosta Roshtshinskoje-järven rannalle alettiin rakentaa toista luostarikompleksia Kristuksen Kirkastuksen kunniaksi.

Kunnianarvoisa Aleksanteri kuoli 30.08.1533 ja hänet haudattiin lähelle Kristuksen Kirkastumisen kirkkoa, alttarin oikealle puolelle. 14 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1547 piispainkokous julisti Aleksanteri Syväriläisen pyhäksi.

1600-luvulla molemmat luostarit joutuivat ryöstelyjen kohteiksi ja ruotsalaiset polttivat ne kolme kertaa 1613, 1615 ja 1618. Onneksi Stolbovan rauhassa raja jäi kulkemaan lännessä ja jälleenrakentamiseen päästiin jo 1620. Vuonna 1641 Kristuksen Kirkastumisen kirkon rakennustöiden yhteydessä otettiin talteen kunnianarvoisan Aleksanteri Syväriläisen maalliset jäännökset ja 1644 töiden loputtua ne sijoitettiin arvokkaaseen tsaari Mihail Feodorovitshin lahjoittamaan relikvaarioon. Siitä lähtien Pyhän Kolminaisuuden Syväriläinen luostari on ollut Luoteis-Venäjän hengellinen keskus. 1649 rakennettiin uusi kivinen kellotorni entisen puisen tilalle. 1670-luvulla pystytettiin kaksikerroksinen rakennus munkkien keljoja varten. 1695 rakennettiin kivinen Kolminaisuuden kirkko entisen tilalle ja vuonna 1718 sen pohjoispuolelle rakennettiin kivinen Ioann Damaskinin sairaalakirkko.

Vuonna 1918 bolshevikit pidättivät ja ampuivat munkit ja ryöstivät luostarin. Relikvaario vietiin ensin Lotinanpeltoon ja sitten Pietariin. Itse luostari muutettiin keskitysleiriksi, joka sai surullisenkuuluisan nimen ”Svirlag”. Toisen maailmansodan aikana molemmat luostarit kärsivät suuresti rintamalinjan läheisyydessä. Vuonna 1953 leiri muutettiin mielisairaalaksi parantumattomille potilaille. 1970 luvulla Kolminaisuuden luostarissa tehtiin kunnostustöitä ja poistettiin joitain vanhimpia rakennelmia.
Jälleenrakennettiin kellotorni ja sivusiipi sekä uusittiin savupiippuja.

Vuonna 1997 luostari palautettiin kirkolle ja 1998 luostari sai toistamiseen pyhän Aleksanteri Syväriläisen maalliset jäännökset.

Ojatin Jumalanäidin temppeliin viemisen nunnaluostari

Luostarin tarkkaa perustamispäivää ei tiedetä mutta on varmaa, että luostari on ollut jo 1400-luvulla. Vuoteen 1764 Ostrovskin luostari, jona se tunnettiin, kuului osana Aleksanteri Syväriläisen luostaria ja vasta silloin se sai itsenäisen asemansa.

Luostarissa oli kaksi kirkkoa – kivinen Jumalanäidin Temppeliin viemisen kirkko, rakennettu 1817, ja puinen Kristuksen Kirkastumisen kirkko, rakennettu 1782 ja uudistettu 1836. Puisessa Kirkastumisen kirkossa sijaitsivat Aleksanteri Syväriläisen, venäläisen pyhimyksen, vanhempien haudat.

Neuvostoaikoina puinen kirkko tuhottiin ja Kirkastumisen kirkko toimi kyläläisten klubitalona. Viimeiset munkit ammuttiin täällä 1930-luvulla. Nyt tuhotun kirkon paikalle on pystytetty risti.

1992 luostari on herätetty uudelleen henkiin ja se on saanut nimekseen Ojatin Jumalanäidin Temppeliin viemisen nunnaluostari.

Luostari sijaitsee 200 km päässä Pietarista Lotinanpellon piirissä Ojat-joen rannalla.

Tervenitshin Pyhän Jumalanäidin suojeluksen nunnaluostari

Luostari sijaitsee Lotinanpellon piirissä Tervenitshin kylässä. Luostari kehittyi sisarusten, pyhien marttyyrien Veran, Nadezhdan, Ljubovin ja heidän äitinsä Sofian ympärille Pietarissa, jossa sijaitsee nyt luostarin kaupunkikirkko. Luostarin perustamispäivänä pidetään 01.06.1991, jolloin ensimmäiset luostarin asukit nuoren pappismunkki Lukianin (Kutsenko) johdolla saapuivat etsimään paikkaa luostarin perustamiselle. Samana kesänä Pietarin ja Laatokan metropoliitan Ioannin siunauksella perustettiin Tervenitshin Pyhän Jumalanäidin suojeluksen nunnaluostari. Igumenian tehtävään valittiin yksi ensimmäisistä luostarin nunnista, äiti Lukiana (Ryseva). Tänä päivänä luostarissa on yli 40 nunnaa.

Luostari sijaitsee Aunuksen piirissä ja sen ovat perustaneet, perimätietojen mukaan, 1500-luvulla kunnianarvoisat Nikiforos ja Gennadi. Vuonna 1885 se paloi melkein kokonaan tuhoisassa tulipalossa. Vuoden 1887 jälleenrakennustoimet auttoivat luostarin uuteen nousuun ja se sai vahvistusta merkittävyydessä Luoteis-Venäjällä.

Vuonna 1935 luostari tuhottiin ja sen muureihin perustettiin siirtola ja mielisairaala. Luostarin jälleenrakennus aloitettiin vuonna 1991. Vuoden 2000 marraskuuhun asti se toimi nunnaluostarina kunnes se siirtyi munkeille. Kesällä 2000 Vazejärven luostariin tuotiin autuaan munkki Vladimirin maalliset jäännökset.

Tänä päivänä jälleenrakennustyöt hiljaa jatkuvat. Keväällä 2002 kivinen talvikirkko seisoi jo kullattuine kupoleineen, mutta vielä rakennustelineiden peitossa. Puinen kirkko oli juuri maalattu. Osa alueen rakennuksista on muutettu kirkon tarpeisiin sopiviksi. Luostari istuu harmoonisesti paikalliseen maiseman ja toimii eräänlaisena majakkana piirtyen vasten tummaa järven pintaa.

Luostari sijaitsee Interposelokin kylässä 10 km sivutietä Pietari – Murmansk valtatieltä. Käännös valtatieltä pohjoiseen n. 50 km Aunuksesta.